Mad Menin kakkoskausi jatkaa suurin piirtein siitä mihin viime kauden lopussa jäätiin. Paluu on ensimmäistä kautta synkempi ja hiotumpi. Aloituskappaleessa voisi käyttää monenlaisia superlatiivimuotoisia ylistyssanoja, mutta annan arvion ja arvosanan puhua puolestaan.
Kolmentoista jakson mittainen kausi on ensimmäistä kautta tapahtumarikkaampi niin henkilö- kuin myös tunnepuolella. Kauden aikana koetaan monen hahmon kohdalla hienoja, sanattomia ja kuvan voimaan luottavia koskettavia hetkiä. Vaikka synkkyys ei olekaan synonyymi hyvälle, hieman synkempi kokonaisuus toimii ja tummasävyisemmät kuviot istuvat hyvin ilman että katsojalle syntyy mielikuvaa jatkuvasta loassa rämpisestä. Käsikirjoittajat ovat voineet keskittyä hahmojen esittelemisen sijaan enemmän hahmojen välisiin suhteisiin ja uusiin kuvioihin, mikä näkyy positiivisesti kaudessa. Erityisesti Betty Draper (January Jones) on saanut lisää lihaa ympärilleen. Hahmo onkin mukana monissa kauden kohokohdista.
Yhtä yksittäistä ylitse muiden nousevaa kohtausta ei kakkoskaudelta löydy (toisin kuten ykköskaudelta esimerkiksi diaprojektorinmainostuskohtaus) vaan kakkoskaudella on enemmänkin monia tasaisen laadukkaita kohtauksia. Pieniä tasoeroja jaksojen välillä kuitenkin löytyy ja tuotantokauden alkupuolen jaksot ovat ”vain” hyviä. Vastapainona kauden loppupuoli on erinomaista, kovan kaliberin draamaa.
Kauheasti ei ole järkeä toistaa samoja kehuja mitä ensimmäisen kauden arviossa: näyttelijätyö toimii edelleen hienosti, lavastus on upeaa ja käsikirjoituskin tuntuu ehkä jopa parantuneen.
Mad Menin kakkoskausi on marginaalisesti ensimmäistä parempi. Toinen kausi voimistaa entisestään Hullujen Miesten asemaa parhaimpien draamasarjojen harvassa joukossa. Jos kolmoskausikin jatkaa sarjan jatkuvaa ylämäkeä niin joudun antamaan seuraavaksi jotain 5+:n kaltaista.
“One day you’ll lose someone who’s important to you. You’ll see. It’s very painful.”
