Category: 5 tähteä

Mad Men: 2. tuotantokausi [2008]

Mad Menin kakkoskausi jatkaa suurin piirtein siitä mihin viime kauden lopussa jäätiin. Paluu on ensimmäistä kautta synkempi ja hiotumpi. Aloituskappaleessa voisi käyttää monenlaisia superlatiivimuotoisia ylistyssanoja, mutta annan arvion ja arvosanan puhua puolestaan.

Kolmentoista jakson mittainen kausi on ensimmäistä kautta tapahtumarikkaampi niin henkilö- kuin myös tunnepuolella. Kauden aikana koetaan monen hahmon kohdalla hienoja, sanattomia ja kuvan voimaan luottavia koskettavia hetkiä. Vaikka synkkyys ei olekaan synonyymi hyvälle, hieman synkempi kokonaisuus toimii ja tummasävyisemmät kuviot istuvat hyvin ilman että katsojalle syntyy mielikuvaa jatkuvasta loassa rämpisestä. Käsikirjoittajat ovat voineet keskittyä hahmojen esittelemisen sijaan enemmän hahmojen välisiin suhteisiin ja uusiin kuvioihin, mikä näkyy positiivisesti kaudessa. Erityisesti Betty Draper (January Jones) on saanut lisää lihaa ympärilleen. Hahmo onkin mukana monissa kauden kohokohdista.

Yhtä yksittäistä ylitse muiden nousevaa kohtausta ei kakkoskaudelta löydy (toisin kuten ykköskaudelta esimerkiksi diaprojektorinmainostuskohtaus) vaan kakkoskaudella on enemmänkin monia tasaisen laadukkaita kohtauksia. Pieniä tasoeroja jaksojen välillä kuitenkin löytyy ja tuotantokauden alkupuolen jaksot ovat ”vain” hyviä. Vastapainona kauden loppupuoli on erinomaista, kovan kaliberin draamaa.

Kauheasti ei ole järkeä toistaa samoja kehuja mitä ensimmäisen kauden arviossa: näyttelijätyö toimii edelleen hienosti, lavastus on upeaa ja käsikirjoituskin tuntuu ehkä jopa parantuneen.

Mad Menin kakkoskausi on marginaalisesti ensimmäistä parempi. Toinen kausi voimistaa entisestään Hullujen Miesten asemaa parhaimpien draamasarjojen harvassa joukossa. Jos kolmoskausikin jatkaa sarjan jatkuvaa ylämäkeä niin joudun antamaan seuraavaksi jotain 5+:n kaltaista.

“One day you’ll lose someone who’s important to you. You’ll see. It’s very painful.”


5/5

Inception [2010]

Harvoin on yhtä hämmentynyt olo kuin oli Inceptionin näytöksestä tullessa. Aurinkoinen kaupunki tuntui melkoisen epätodelliselta Christopher Nolanin kaksi ja puolituntisen univyörytyksen jälkeen. Tekisi mieli kutsua ilmiötä elokuvakrapulaksi mutta ehkä jätän väliin.

En pidä erityisesti elokuvan juonen selostamisesta arvosteluissa. Ne, jotka ovat nähneet elokuvan, tietävät mitä siinä tapahtuu ja ne, jotka eivät ole nähneet, nauttivat elokuvasta enemmän jos eivät tiedä juonesta juuri mitään. Joten vältän yksityiskohtaista juonen selostamista tässäkin. Inception on rikoselokuva, joka pyörii vahvasti unien ympärillä. Pääosassa on Leonardo DiCaprion esittämä Dom Cobb, jolla on henkilökohtaisia ongelmia.

DiCaprion ohella elokuva vilisee tähtinäyttelijöitä. Pienempiinkin rooleihin on valittu suhteellisen suuria nimiä. Juno-elokuvasta julkisuuteen pongahtanut Ellen Page, Kolmas kivi auringosta –sarjasta ehkä parhaiten tunnettu Joseph Gordon-Levitt, ohjaajan Batman-elokuvissakin ollut Cillian Murphy ja ranskalaisnäyttelijätär Marion Cotillard ovat kaikki rooleissaan luontevia ja vakuuttavia. Sivuosissakin olevat hahmot onnistuvat olemaan tarpeeksi sielukkaita. Yhtäkään heikkoa lenkkiä mukaan ei mahdu ja ei-niin-suuriin-suosikkeihini kuuluva DiCapriokin tuntuu paljastuvan elokuvan myötä oikeasti mainioksi näyttelijäksi. Mielikuvani hänestä kun rajoittuvat lähinnä Titanicin pojankoltiaisen rooliin.

Inceptionin nostaa  perushyvien elokuvien massasta onnistuneen roolituksen ohella Christopher Nolanin käsialaa oleva uniikki käsikirjoitus ja rautainen ohjaustyö. Taitamattomamman ohjaajan käsissä elokuvasta olisi luultavasti tullut ponnettomien sekametelikeittojen verkko, mutta Nolan onnistuu pitämään unen tasolta toiselle vauhkosti pomppivan elokuvan jatkuvasti selkeänä ja virtaviivaisena. Elokuvan alkupuoliskolla unien logiikkaa pohjustetaan sopivasti sortumatta kuitenkaan yliselittelyyn. Loppua kohden mennäänkin sitten jo rymistellen ja käänteitä sopivalla tahdilla paljastaen.

Ja ohjaaja rymisteleekin melkoisella tyylillä. Joseph Gordon-Levittin hahmon käymä kaksintaistelu hotellihuoneen käytävillä on niin tyylikäs, että sen jälkeen elokuvassa pitäisi olla lyhyt tauko. Ihan vain sitä varten, että yleisö voisi taputtaa. Tietokoneen avulla toteutetut unen rajoilla leikkimisetkin ovat henkeäsalpaavaa katsottavaa. Toimintakohtauksien ja visuaalisen kikkailun takana on kuitenkin jatkuvasti tarina, jota vauhdikkaammat osiot palvelevat. Loppua kohden tuli rutistettua sylissä olevaa karkkipussia tahdin kiihtyessä ja Hans Zimmerin hienosti soivan scoren pauhatessa. Onneksi mukana on myös rauhallisempia ja tunteellisempia hetkiä, erityisesti Marion Cotillardin ja DiCaprion välisissä kohtauksissa.

Periaatteessa Nolanin univisiot jäävät melko yksiulotteisiksi. Periaatteessa monet sivuhenkilöt ovat vain palapelin palasia tarinassa. Periaatteessa Nolanin unimaailmat on karsittu siveiksi, rationaalisiksi ja verettömiksi. Periaatteessa Inception on vain tavallista älykkäämpi megaleffa. Periaatteessa näillä ei ole mitään merkitystä, sillä Inception on ehdottomasti paras elokuva pitkiin aikoihin.

Kerrankin valtaisa hype tuli lunastettua.

5/5

PS. En ole aikaisemmin antanut kymppiä kertakatselun perusteella ja luultavasti objektiivisempi arvosana olisi lähempänä yhdeksikköä, mutta en ole luultavasti koskaan viihtynyt teatterissa näin hyvin joten siitä täydet pisteet.

PS. Jonkin asian alulle panevaa voimaa tai alkua yleensäkin tarkoittava ”inception” oli käännetty elokuvassa yllättävän onnistuneesti ”istutukseksi”. Pisteet kääntäjälle.

Ed Wood

Tim Burtonin filmit ovat jakaneet mielipiteeni. Toiset ovat mielestäni loistavia (Saksikäsi Edward) ja toiset vain burtonmaisella visuaalisuudella leikittelyä ja vanhan toistoa (Päätön ratsumies). Maailman surkeimman elokuvaohjaajan tittelistä kärsivän Ed Woodin elämästä kertova samanniminen elokuva kuuluu onneksi ohjaajan ehdottomasti parhaisiin töihin. Elokuva on muutenkin Federico Fellinin 8½:n ohella parhaita elokuva-aiheisia filmejä.

Tim Burtonin elokuville tyypillistä on vahva visuaalisuus. Ed Woodissa Burton on kuitenkin karsinut visuaalisuuttaan jopa niin paljon, että elokuva on kokonaan mustavalkoinen. Toki tämä tuo katsojan myös lähemmäs elokuvan ajankohtaa, 50-luvun paikkeille Hollywoodin kultakaudelle. Silmäkarkin riisuminen painottaa huomion hahmoihin ja tarinaan, jotka Burton tuntuu hallitsevan loistavasti.

Ohjaaja on ottanut myös pesäeroa aikaisempiin töihinsä musiikin saralla: Danny Elfmanin sävellysten sijaan kuullaan Sormusten Herra –trilogiaankin musiikkia säveltäneen Howard Shoren sävellyksiä. Musiikit eivät nouse missään vaiheessa suureen osaan vaan pääasiassa vahvistavat 50-lukulaista ajankuvaa.

Edward D. Wood Jr. on saanut kyseenalaisen kunnianimen olla maailman huonoin elokuvaohjaaja. Burton kuitenkin esittää myös asian toisen laidan. Vaikka Woodin elokuvat olivat huonoja monellakin tapaa, hän rakasti elokuvia ja niiden tekoa kaikessa lapsekkuudessaan.  Paljon huonompia ovat ohjaajat, jotka tekevät työtään rutiininomaisesti ja innottomasti. Burtonin vakiokasvo Johnny Depp esittää loistavasti naiivin innokasta ja työstään kaikin tavoin nauttivaa, vaikeuksia kohtaavaa Ed Woodia. Depp on tehnyt monia hienoja rooleja ja tämä kuuluu parhaisiin. Näyttelijän silmät kiiluvat aidosta innostuksesta kun hän huutaa megafoniin ”Poikki!”

Golden Globen ja Oscarin sivuroolistaan Bela Lugosina pokannut Martin Landau on kylmiä väreitä aiheuttavan hyvä roolissaan ja hänen kontollaan on myös suurin osa elokuvan koskettavimmista kohtauksista.  Myös Ed Woodin vaimoa näyttelevä Patricia Arquette on loistava rakastavana ja miehensä viat hyväksyvänä Kathyna.

Lämmöllä, taidolla ja huumorilla kerrottu koskettava tarina kiehtovasta ohjaajasta. Hyyyvin lähellä täysiä pisteitä ollaan. Ja harvoin mikään elokuva on minua näin koskettanut, ei sillä etteikö Dancer in the Dark olisi sulattanut sydäntäni tai Titanic kouraissut.

Miksi hyvistä elokuvista on niin vaikea kirjoittaa?

5/5

Fight Club

“The first rule of Fight Club is: you do not talk about Fight Club”

Pientä hiljaiseloa on blogin suhteen ollut, koeviikot eivät ole hyväksi blogille… noh, täällä taas. David Fincherin ohjaama Fight Club on elokuva, josta on kirjoitettu paljon arvioita ja suurin piirtein jokainen on nähnyt sen, mutta päätin kirjoittaa siitä jutun, koska se vaan on yksinkertaisesti niin äärettömän hyvä.

Elokuvan päähenkilönä on nimettömäksi jäävä, unettomuudesta kärsivä mies (Edward Norton). Lentomatkalla hän kohtaa Brad Pittin esittämän Tyler Durdenin. Yhdessä kaksikko alkaa pitää tappelukerhoja elämäänsä turtuneille miehille. Väkivallalla, verellä ja tappelulla helpotetaan omaa pahaa oloa.  Enempää juonesta ei kannata kertoa, sillä yllätyksellisyys on yksi filmin ansioista.

Fight Club on yksi niistä elokuvista, jonka juonen tiivistäminen objektiivisesti ja elokuvalle edullisesti on mahdottomuus. Elokuva sisältää niin vyöryävää ja elokuvallista poptaidetta lähentelevää kerrontaa sekä twistejä, että kokonaisuuden hahmottaminen on parin katsomiskerrankin jälkeen haastavaa. Lopputekstien vieriessä katsojan valtaa hämmennys. Filmi haukkuu materialistista ja kulutusjuhlaa viettävää maailmaa, nykyihmisiä, rappiollista yhteiskuntaa kuin myös kaiken maailmaan kukkahattutätejä.  Jo elokuvan väkivaltainen nimi on isku moralisteja palleaan. Fight Clubin kapinahenki varmaan jakaa yleisön kahteen ääripäähän, mutta kaikille elokuva jää varmasti mieleen, piti siitä tai ei.

Nykyisin paremmin Brangelinan puolikkaana tunnettu Brad Pitt tekee uransa parhaisiin suorituksiin kuuluvan työn Tyler Durdenina. Pitt on myös maineensa takia oiva valinta kiiltokuvamaisen tosimiehen rooliin. Nimettömäksi jäävää päähenkilöä esittävä Edward Norton on vähintään yhtä hyvä unettomuuden vaivaavana, säälittävänä surkimuksena. Myös sivuroolissa nähtävä Helena Bonham-Carter on täysin rooliinsa istuva mieskaksikon välillä poukkoilevana Marlana.

Fight Club on vauhdikkaasti etenevä, satiirinen, viihdyttävä ja ajatuksia herättävä pessimistinen läpileikkaus nykyihmisistä. Mutta Fight Clubistahan ei saa puhua, joten jokainen kokekoon sen itse.

Täydet pisteet tälle.

5/5

Mulholland Drive

Kirjoitin tästä elokuvasta arvion joskus ennen blogini perustamista ja jälkeenpäin katsottuna arvostelu vaikutti liikaa fanilasit yllä kirjoitetulta ylistyssanojen puhkikulutukselta. Mielipide David Lynchin ohjaustyöstä ei sen sijaan ole muuttunut ollenkaan, mutta julkaisen tämän nyt uudestaan hieman järkevämpänä ja vähemmän puolueettomana.

Musta limusiini ajaa pitkin öistä Mulholland Driveä Angelo Badalamentin aavemaisen kauniin teemakappaleen säestämänä. Auton takapenkillä istuu klassisen kaunis brunette. Auto pysähtyy ja toinen kuskeista rupeaa osoittelemaan naista aseella. Kunnes tietä pitkin ajava auto törmää limusiiniin. Takapenkillä istunut tummaverikkö on ainoa, joka selviää kolarista hengissä. Hän lähtee kompuroimaan pitkin Hollywoodin katuja ja törmää muutaman mutkan kautta Bettyyn, joka on vasta saapunut enkelten kaupunkiin. Yhdessä nämä alkavat selvittää muistinmenetyksestä kärsivän bruneten mysteeriä.

Surrealistiseksi noidankehäksi kasvava juoni ei ole elokuvan tärkein seikka. Juoni toistaa paikoin kaiun tavoin itseään ja viljelee runsaasti assosiaatioita aikaisempiin tapahtumiin. Moneen suuntaan paisuva juoni pysyy kuitenkin taitavasti ohjaajan hyppysissä ja se etenee juuri oikeanlaisella nopeudella tarjoten niin runsasta hahmogalleriaa, komediaa kuin absurdeja käänteitäkin. Komediallisista kohtauksista ja jopa musikaalin rajoihin venyvästä lajityyppikarnevaalista huolimatta elokuvan tunnelma pysyy jatkuvasti hieman vinona ja häiritsevänä. Elokuvasta löytyy lukuisia päähän syöpyviä kohtauksia, joita on hankala ellei mahdoton unohtaa.

Surrealistinen ja normaaleja elokuvakerronnan keinoja kaihtava rakenne pakottaa katsojan tutkimaan elokuvaa juonellisia pintaseikkoja syvemmin. Katsojalle esitellään laaja henkilöhahmojen ja tapahtumien verkko, joista jokainen voi tehdä omat johtopäätöksensä. Juonta voi pohtia esimerkiksi Pandoran laatikon tai Tuhkimon ja Lumikin pohjalta, mutta yhtään ainoaa “oikeaa vastausta” ei Lynch juoneen anna. Toisaalta elokuvan audiovisuaalisesta tulvasta voi nauttia ilman aivojen rasittamistakin.

Näyttelijöistä, leikkauksesta, musiikista ja kuvauksesta en ole maininnut juuri mitään tässä arvostelussa. Ei ole tarvekaan sillä ne kaikki ovat loistavasti kunnossa. En yleensä edes kiinnitä huomiota leikkauksen tasoon, mutta Mulholland Drivessä Mary Sweeney on tehnyt niin hienoa työtä, että olisi sääli jättää hänet kehutta. Myös Naomi Watts ansaitsee suitsutusta suuresta muuntautumiskyvystään melko haastavassa roolissa.

Lopetusta ei liene sopivaa spoilata enkä haluakaan tehdä sitä. On kuitenkin mainittava, että se punoo langat sopivan löyhästi yhteen jättäen katsojan sopivaan epätietoisuuteen ja haluun katsoa elokuva uudestaan. Loppupuolisko onkin melkoisen ironinen verrattaessa elokuvan alkuosaan. Myös viimeinen otos on maininnanarvoinen ja sitä onkin syytä tarkastella aikaisempien kohtausten kontekstia vasten. Se tiivistää aika hyvin koko elokuvan sisällön liikaa sitä alleviivaamatta tai korostamatta. Aika paljon pari sekuntia kestävältä otokselta.

Mitä sitä ylistyssanoja säästelemään: Mulholland Drive on suosikkielokuvani. Katsokaa se. The end of story.


5/5

PS. on hyvin mahdollista, että kirjoitan tämän arvion vielä kolmannenkin kerran joskus tulevaisuudessa. Tätä on vain niin hankala pukea sanoiksi.